Aili Konttinen

Kertomus Suopellon toimeliaiden lasten vaiheista keväästä kevääseen (1940-1941). Suopellon lapset - Marketta, Osmo, Leena ja Marja-vauva - ovat joutuneet jättämään suuren kotinsa Karjalassa ja muuttaneet evakkoon aluksi Uudellemaalle pieneen vuokramökkiin, myöhemmin uudistilalle lähelle rajaa. Isommat lapset kaipaavat kotiin Suopeltoon, mutta yrittävät sopeutua uusiin olosuhteisiin ja erilaisiin asumuksiin Suomessa. Ystävällisiltä ihmisiltä lapset saavat hoidokeikseen kilin ja kanan, ja kaksi lehmistäkin palaa perheelle. Isoisä on tuonut Suomen lipun mukanaan repussa, ja suopeltolaiset pääsevät viettämään juhannusta, itsenäisyyspäivää ja muita vuotuisjuhlia. Kalevalanpäivänä luetaan Kalevalaa.

Suomen lippu heiluu salossa ja herättää isänmaallisia ajatuksia:

”Oli ihmeellistä ja hyvää tietää kuuluvansa Suomen kansaan, tietää olevansa

suomalainen. - - miten ylevää ja sisukasta on olla suomalainen - - .” (s. 122).

”Ei mikään tuota niin suurta kärsimystä kuin sota. Lapsetkin olivat kokeneet sen.

   Ei mikään ole niin hyvää kuin rauha ja työ omassa, vapaassa isänmaassa, jota yksikään vieras jalka ei astu isännän askelin ja jossa yksikään vieras ääni ei komenna suomalaista miestä, naista tai lasta.

   Sillä suomalainen ei ole syntynyt orjaksi. - - Siksi on ylpeää - - olla suomalainen.”

(s. 222-223).

WSOY 1941. Kansikuva ja kuvitus Akseli Einola.

Lisätietoja:

Karjalaisista Suopellon lapsista ja heidän vaiheistaan kertovia kirjoja ovat Me alakoululaiset (1936), myös nimellä Marketta tulee kouluun (1948), Marketta toisluokkalainen (1938), Intiaanipäällikkö Punainen sulka (1940), uudistettu laitos Tässä tulee intiaani (1964), Vanhoja ystäviä (1944), Rasavillejä (1944) ja Marketan seitsemäs koulu (1948).

Aili Konttinen

Suopellon neuvokkaan ja toimeliaan väen vaiheita seurataan keväästä 1941 kevääseen 1943. Perhe muuttaa pieneltä tilaltaan pika-asutustilalle Uudellemaalle. Sota syttyy uudelleen, isä kaatuu, mutta perhe pääsee vihdoin muuttamaan takaisin Karjalaan. Suopellossa asutaan ensin saunarakennuksessa, kunnes talkoilla saadaan uusi koti pystyyn. Uusi vauva syntyy, Marketta aloittaa oppikoulun ja Marja oppii ärrän.

Kuvittanut Katri Lyytikäinen. WSOY 1944.

Aili Konttinen

Tässä kirjassa seurataan Suopellon rasavillin 7-vuotiaan Leenan ja hänen ystäviensä touhuja koulussa ja kotona syksystä kevääseen. Mukana on myös sotapropagandaa: varoitetaan miinoista, muistellaan talkookesän saavutuksia ja korostetaan lasten tärkeää työpanosta isänmaalle.

WSOY 1944. Kuvien signeeraus KM.

Elina Nevalainen

14-vuotias Teuvo ja pikkusiskot 12-vuotias Marja ja 8-vuotias Seija ovat orpoja kunnanholhokkeja ja asuvat kasvattiperheensä luona, joka ei heistä välitä vaan hylkää oman onnensa nojaan, kun kylä tyhjennetään venäläisten hyökkäyksen alta. On talvi ja sisarukset joutuvat etsimään suojaa autioista taloista, pelkäämään pommituksia ja piilottelemaan kellarissa hyökkääjiltä, kunnes kohtaavat kuolleen isänsä veljen, Amerikan setänsä, joka ottaa lapset luokseen Toivolaan.

Lisätiedot:

Kirjan lopussa Teuvon kirje sedälle rintamalle, päivätty 16.3.1940, kun talvisodan päätteeksi oli saatu rauha (välirauha). Teos päivitetty näyttelyyn 5.7.2016.

Aili Konttinen

Monilapsinen Suopellon perhe elää jälleen Uudellamaalla. Marketta joutuu aloittamaan uuden koulun, hänelle jo seitsemännen, kaupungissa. Marketan elämää seurataan syksystä kevääseen.

WSOY 1948. Kansi Maija Karma.

Maria Partanen

Päähenkilötyttö elää suuren perheen ja läheisten keskuudessa onnellista lapsuutta Sortavalassa siihen saakka, kun sota syttyy ja koko elämä muuttuu toiseksi.

”Monta vuotta minä itkin öisin ja luulin että tämä on vain painajaisuni, kohta minä herään omassa valkeassa vuoteessa lastenkamarissa - -.

   Mutta niin ei käynyt. Uni jatkuu.

   Monta vuotta minä vihasin ihmisiä ja luulin että he ovat saaneet pitää satunsa.

   Mutta niin ei ollut: kaikkien satu on särkynyt. Kenen mitenkin.

   Mutta kun pienet lapseni tulevat minun luokse ja sanovat: kerro taas, minä aloitan:

   Olipa kerran kaupunki. Sen nimi oli Sortavala.” (s. 175).

”Kuka tiesi että se oli viimeinen kesä. Ei kukaan. Kaikki tapahtui niinkuin oli ennenkin tapahtunut. - -

- - Kuka huomasi että kaikki olikin erilaista kuin ennen. Vasta perästäpäin ne ajatukset tulivat:

   Viimeisenä kesänä kukkivat kullerot loistavampina kuin milloinkaan.

Viimeisenä kesänä kukkivat omenapuut eniten.” (s. 162).

WSOY 1961.

Aino-Inkeri Kumara

Laura on Karjalasta tullut puoliorpo siirtolainen, minkä takia hän on muiden koululaisten mielestä eriskummallinen. Kiusaamisen vuoksi Laura sulkeutuu omaan maailmaansa ja tuntee syvää häpeää. 

”Se se oli, että hän oli karjalainen. Se tähden sitä oli väärässä ja teki väärin ja oli syyllinen - vaikkei tehnyt pahaakaan - oli melkein niin kuin synti itse. Semmoinen, mitä ei pitäisi olla maan päällä olemassakaan, ja mitä piti hävetä. - - Nyt Laura tiesi. Kun oli karjalainen, oli kaikkeen syyllinen.” (s. 64-65).

Laura yrittää vakuuttaa vieraalle, Helsingistä tulleelle tytölle olevansa syntyperäinen kyläläinen:

”- Täällä asuu kyllä paljon karjalaisia. Ne on tulleet tänne Karjalasta ja ne on semmoisia hassuja, kun karjalaiset nyt aina ovat, mutten minä ole koskaan niiden kanssa, en koskaan.

   Laura katsoi tiukasti Tellervoa ja vannotti:

- Uskotko, etten minä koskaan leiki karjalaisten kanssa enkä ole koulumatkoilla enkä mitään.

- Mitä varten? kysyi Tellervo ja Laura ihmetteli, kuinka kamalan vähän helsinkiläiset oikeastaan tietävät.

- Kun ne ovat karjalaisia, selitti Laura. - Semmoisia. Eivät ne oikeastaan ihmisiä ole, ne vain näyttävät. Ja niillä on leimakin, semmoinen sininen leima nahkassa, vaikkei sitä näe.  - -

- Että ne tuntee. Siitä leimasta. Ettei luule niitä oikeiksi ihmisiksi, vaan tietää. Ja että ne itsekin tietävät hävetä sitä, että ne ovat semmoisia.” (s. 121-122).

Otava 1965. (Otavan nuortenkirjoja). Kansi Oili Tanninen.

Eeva Virtanen

13-vuotias Tytti elää viimeistä lapsuuskesäänsä Viipurissa, Monrepoon nurkalla. Herkkä ja omapäinen tyttö joutuu välillä jännittäviin tilanteisiin ja jakautuu aivan kuin kahtia: toinen puoli tekee yltiöpäisiä tekoja ja toinen seuraa ihmeissään vierellä. Tytin kesä päättyy riipaisevaan lähtöön kotoa.

”Tyttö pani kätensä korvilleen, hän ei halunnut kuulla jytinää ja sulki silmänsä. - - Se on sota nyt, sanoi joku hänen vierellään ihmettelevällä äänellä. Tyttö nyökkäsi, hän ei olisi koskaan uskonut, että sota syttyisi. Eihän sotaa enää voinut tulla, historiasta sellaista vain luettiin. Koskaan hän ei luottaisi aikuisiin ihmisiin, jotka salaa hyökkäsivät toistensa kimppuun niin kuin sudet.” (s. 116-117).

”Mirri naukui ja tyttö otti sen syliinsä.

- Vie kissa maalarisedälle, sanoi äiti, - se on jo sovittu asia.

- Ei, Mirri tulee mukaan, sanoi tyttö ja puristi sitä syliinsä.

- Vie elukka maalarille, sanon minä. Äiti näytti vihaiselta.

- Ei Mirri mikään elukka ole, sanoi tyttö, - Mirri on minun ystäväni, enkä minä sitä tuhoon jätä.

Äiti riisti äkkiä kissan tytön sylistä ja vei sen pois.

Tytön hengitys salpaantui, hän seisoi keskellä pihaa, veti lapaset kädestään, otti soljen pois ja vetäisi tukan otsalleen. Hän raastoi tukkaa ja veteli käsillään kasvojaan edestakaisin ja huohotti.

- Ne tappavat Mirrin ja heittävät sen solaan, eivätkä kaiva edes kuoppaa, eikö äidillä ole sydäntä.

Äiti tuli, mutta ei katsonut tyttöä silmiin.

- - Mirri oli riistetty häneltä, se ammutaan pian, tuho oli leimannut talonkin.” (s. 125-126).

Weilin + Göös 1965. (Tyttöromaaneja; 1). Päällys Tarina Lounasmaa.

Lisätietoja:

Eeva Virtanen (1926-1982) on syntyperäinen viipurilainen, joka asui vuodesta 1944 Tampereella.

Eeva Virtanen

Sodassa loukkaantunut ja muistinmenetyksen kokenut Tytti on joutunut evakkoon hämäläiskylään ja eroon omasta perheestään. Metsäjärvellä Tytti koettaa kotiutua seudun elämään. Kylässä on muitakin evakkotyttöjä, ja talossa Tapani, joka kyräilee epäluuloisesti pirtin muurin takaa. Pian Tytti osallistuu muiden puuhiin ja seikkailuihin ja tutustuu kylän ihmisiin, mm. mökin mummoon, joka on ottanut navetan eläimetkin pirttiin. Kun tytön muisti palaa, perhe yhdistyy ja muuttaa yhdessä Tampereelle.

”Ei tarvinnut muuta kuin muistaa, että oli sota, niin koko ruumis jäykistyi

ja pelko palasi jälleen. Kuinka hän olikaan pelännyt tajutessaan, että

sota oli tosiasia! Nyt hän ymmärsi, miten lapsellinen hän oli ollut

uskoessaan, ettei sotaa enää tulisi. Sota oli ollut hänen mielestään vain

historiankirjojen tarinoita, täysin mieletöntä melskettä. Hän oli uskonut,

että ihmiset viisastuisivat ajan kuluessa, mutta ei, ihminen oli sama, aseet

vain muuttuivat.” (s. 88).

Talvisodan rauhanehdot ovat raskaat kuunnella:

”- Me hävisimme sodan, sanoi isäntä harvakseen.

- Voittaja sanelee ehdot ja määrää uudet rajat!

- Rajat! huudahti tyttö valkoisena ja katsoi hädissään äitiään, mutta äiti

vältteli hänen katsettaan. Vähitellen tyttö tajusi koko asian - heillä ei

ollutkaan enää kotia, ei kotikaupunkia, ei mitään! Sydämeen pisti ja jalat

valahtivat hervottomiksi. Hän tarrautui äitiinsä, häntä pyörrytti, ja hän

sai vaivoin soperretuksi tuskaltaan:

- Äiti, minne me menemme? Minne?” (s. 101).

”Ja kuitenkin piti elää ja hengittää, syödä ja nukkua. jokaisen yön perästä tuli

aamu ja talven jälkeen kevät, vuodenajat eivät muuttuneet, tekivätpä ihmiset

mitä tahansa ja kenelle tahansa.” (s. 118).

Weilin + Göös 1968. (Tyttöromaaneja; 5). Päällys Katriina Viljamaa-Rissanen.

Lisätietoja:

Jatkoa teokselle Tyttö Monrepoon nurkalta (1965).

Vuokko Niskanen

Sotilaita harjoittelee Hiekkalassa, ja isät joutuvat kertausharjoituksiin. Lapset lähtevät mummolaan. Sota syttyy, ja ikkunoihin ripustetaan pimennysverhot, pukeudutaan lumipukuihin, valmistetaan kaasunaamareita ja pelätään desantteja. Mummolastakin joudutaan lähtemään evakkoon, ja äiti synnyttää pikkuveljen junassa.

Kansi ja kuvat Sanna Hietala. Gummerus 1979. (Hiekkalan lapset; 5).

Näköispainos (Karjalan kirjapaino) 1996.

Lisätietoja:

Hiekkalan lasten elämästä Karjalassa ja evakossa kertova, helppolukuinen kirjasarja: Hiekkalan lapset, Hiekkalan lapset matkustavat, Arvo ja Inkeri (kaikki kolme 1978), Olavi oppii lukemaan (1979), Hyvästi Hiekkala (1979), Älä pelkää, Inkeri (1983), Hiekkalan lapset evakossa (1984), Hiekkalan lasten ilonpäivät (1985).

Vuokko Niskanen

Inkeri, Olavi, Annikki ja Antero ovat evakossa Alavieskassa. Ukki on saanut töitä Nilsiästä ja perhe muuttaa sinne. Jatkuvat muutot aiheuttavat turvattomuuden tunnetta, mikä näkyy pelkoina ja yökasteluna. Inkeri pelkää koiria ja hänellä tulee joskus pissa housuihin tai sänkyyn.

Kansi ja kuvat Sanna Hietala. Gummerus 1983. (Hiekkalan lapset; 6).

Sisko Latvus

Realistinen kuvaus evakkomatkan koettelemuksista. Sota on päättynyt ja 12-vuotias Meri perheineen saa kuulla, että koko kylän väen on jätettävä kotinsa ja tavaransa ja lähdettävä pitkälle junamatkalle, määränpäänään uusi koti jossakin lännessä. Matka alkaa karjavaunuissa, joissa kylmä, nälkä ja ahtaus vaivaavat, joku vanha mummo matkalla kuoleekin. Matka käy hitaasti, määränpäästä ei ole tietoa, ei kotien, tavaroiden tai eläinten kohtaloista. Satamäärin navetasta pakkaseen ajettuja lehmiä mölisee tienvarsien pellolla paleltumassa, Vahti-koiran on isä aikonut lopettaa.

Merin äiti on viimeisillään raskaana. Iloa matkantekoon Meri saa ystävyydestään uuden tuttavuuden Tommin kanssa. Välillä asetutaan muutamaksi viikoksi jonnekin, sitten taas matka jatkuu - tehdään evakoiden tasoitussiirtoja. Meri ei enää odota tulevaisuudelta mitään sen kummempaa:

”Kuorin perunoita emännän avuksi ja mietin joskus rakentaisiko isä tähän lähettyville meille talon kun tulisi. Mutta se oli minusta melko samantekevää. Tämä oli vieras paikka ja sattuma oli viskannut meidät tänne ja piti vain elää hetki kerrallaan, syödä ja hengittää ja nukkua.” (s. 84).

”Miten minä vihasinkaan sotaa. Tulkoon elämässä mitä tahansa, kun ei vain koskaan enää sotaa, joka tappaa ihmiset ja eläimet ja hajottaa kodit ja heittää niiden asukkaat kuin akanat tuuleen.” (s. 59).

”Minä en ollut pian kolmeen viikkoon nukkunut sängyssä. Oli jo huhtikuun alku ja siitä oli ikuisuus kun sota loppui ja me lähdimme, ja aina vain olimme matkalla. - - Kun tuli uusi ilta eikä meitä laskettu junasta vieläkään vaikka joskus seisoimme asemilla pitkään, olin jo niin väsynyt että nukuin kai silmät auki. - - Äidin naama oli vitivalkoinen väsymyksestä. Hänkin yritti välillä olla lattialla pitkällään, mutta siinä kuljettiin jatkuvasti, ei hän voinut levätä kuin hetken. Yöllä ei näyttänyt olevan loppua. Karjala jäi satojen tai tuhansien kilometrien taakse, niin kauas, ettemme varmasti ylettäisi ikävöimäänkään.” (s. 87).

Viimein rankka matka päättyy Alatornioon, jossa perhe saa pienen kylmän huoneen tilapäiseksi kodikseen. Evakossa Meriä suututtaa, kun mummon pitää ostaa kaupasta perunatkin. Meri muistelee perunannostoa isän kanssa lämpimänä syyskuun päivänä:

”Kuvittelin, miten joku venäläinen sotilas meni juuri nyt meidän kellariin ja valikoi sieltä suuria komeita potaatteja kattilaansa. Tai meidän kattilaan. Sitten hän asteli keittiöön ja teki itselleen ruokaa, jota söi meidän lautasilta. - - Ja minusta tuntui hyvin kummalliselta, kun maata ja taloja voidaan sillä lailla siirtää valtiolta toiselle ja ihmisiä vinksin vonksin.” (s. 95).

Vauva syntyy ja isä palaa ainakin hetkeksi kotiin. Meri täyttää 13 vuotta ja on onnellinen, koska perhe on yhdessä ja hengissä, mutta kaipaa Tommia, ensimmäistä ihastustaan.

WSOY 1984. (Nuorten toivekirjasto; 263). Päällys Ulla Vaajakallio.

Vuokko Niskanen

Nyt ollaan evakossa Savossa Pellonkylässä. Koulussa opettaja leikittää pojilla sotaleikkejä ja perustaa Sotilaspoika-osaston. Kylässä vangitaan desantti ja talon isäntä kaatuu sodassa.

Kansi ja kuvat Sanna Niskanen. Gummerus 1984. (Hiekkalan lapset; 7).

Vuokko Niskanen

Taas muutetaan Tulolan saareen ukin ja mummin luo. Olavi pääsee käymään Käkisalmessa isänsä luona. Sotavanki korjaa Olaville oman polkupyörän ja saareen tulee vieraita. Kesällä täytetään Talkookirjaa, kitketään kasvimaata ja tehdään heinää.

Kansi ja kuvat Sanna Hietala. Gummerus 1985. (Hiekkalan lapset; 8).

Näköispainos (Karjalan kirjapaino) 1996.